Power Factor -systeemi perustuu kahteen asiaan. Ensinnäkin suoritustekniikkana käytetään vain lyhyitä osatoistoja (5-10 cm). Toiseksi menetelmässä pyritään maksimoimaan eräänlaista indeksiä: Power Factor (PF) = toistot x kilomäärä/käytetty aika. Tätä pyritään maksimoimaan eri hakemaan P-pisteeksi kutsuttua kilomäärää, jolla 'teho' on suurin. Lisäksi lasketaan P-indeksi (PI) = PF x kokonaiskilomäärä eli kokonaiskilomäärä ^2 / käytetty aika. P-indeksiä käytetään kunnon kehityksen seurantaan. Tämän systeemin hyvä puoli on sen systemaattinen kehityksen analysointi. P- indeksi kertoo ajoissa, jos ylikunto alkaa uhata tai kehitys ylipäätänsä loppuu. Toisaalta kiinteiden toistomäärien sijaan sarjapituuden määrittelee yksilöllinen tehomaksimi (P-piste).

Power Factor -menetelmän ongelma on sen vammariski, joskin maltillisesti edeten ja teknisesti oikein tehtyinä liikkeet ovat turvallisia. Samalla vahvistuvat jänteet, nivelet ja luusto erityisen hyvin.

Monia saattaa myös ärsyttää menetelmän tekotieteellisyys. Tehon laskemiseen tarvitaan tietenkin myös matka, vaikkakin tässä menetelmässä matka on kutakuinkin vakio (5-10cm).

P-indeksi taas voi olla harhaanjohtava, jos sen kasvu perustuu kokonaiskilomäärän nousuun samalla kun teho laskee. Tällöin ylikunto saattaa sittenkin yllättää ja määrän kasvattaminen vain lisätä sen riskiä.

Lyhyiden liikeratojen käyttö antaa täysin väärän kuvan lihaksiin kohdistuvasta jännityksistä edullisten nivelkulmien takia. Todellisuudessa lihas ei edes ole vahvimmillaan ääriasennossa, vaikka liikuteltava paino on suurimmillaan. Lihaskuituihin kohdistuu suurin jännite keskiasennossa, sillä tässä asennossa sarkomeerin pituus on optimaalinen. Tämä voima pyrkii kumoamaan epäedullisimman momentin.